torstai, 26. lokakuu 2017

Suomee ja savvoo, hiljoo ja kovvoo

Tunnen olevani suunnitelmallinen ihminen. En halua tiukasti aikataulutettua suunnitelmaa, mutten myöskään ole ihminen joka ottaa spontaaneja äkkilähtöjä; haluan varata hotellit kuukausia etukäteen ja tutustua paikalliseen tarjontaan harkiten.

Työmatkailuni pilottireissu meni jokseenkin vastakarvaan oman metodologiani kanssa. Noin viikkoa etukäteen tiesin suuntaavani Kuopioon maanantaina, asiakastapaamisen sijoittuen tiistaille. Lähes saman tien harkittiin toisen asiakkaan yhdistämistä samaan reissuun, jolloin myös keskiviikko ja torstai kuluisivat Savossa. Tätä sain jännittää aina lähtöpäivään asti: vain tiistain tapaaminen toteutuu, matkaan lähdettäisi maanantaipäivästä ja palattaisiin tiistai-illasta. Myös matkustusmuoto vaihtui junasta työkaverin autoon, joka kaarsi pihasta noin 14:30.

Kokemuksesta jo kahden tunnin bussimatkassa alkaa perse puutumaan, joten en mitenkään innolla odottanut kuuden tunnin motarimaratonia. Maisemat kuitenkin olivat etenkin Jyväskylän kohdin mitä mainioimpia ja vaikka olen yleensä melko hiljainen niin juttu työkaverin kanssa luisti hyvin. Hän kertoi miten itsekin nuorempana oli innoissaan työmatkaamisesta, mutta nyttemmin vaimo ja lapset ovat osaltaan laittaneet hommalle jarrua.

Vielä matkan aikana päätimme pimenevien iltojen vuoksi lykätä lähtöä keskiviikkoaamuun. Onneksi pakkasin kahdet kalsarit.

Matkustusohjeessamme on käsittääkseni maininta hotellivalikoiman rajoittamisesta kansainvälisesti neljään tähteen rankattuihin hotelleihin. Kuopiossa majataloksemme valikoitui Cumulus City Keskusta. Huone oli alkujaan varattu vain yhdelle yölle, joten jo check-inin yhteydessä varasimme ylimääräisen yön. Valitsemiamme standard-tason huoneita ei kuitenkaan ollut tälle ajanjaksolle saatavilla, joten siirryimme rohkeasti superior-luokkaan. Mikäs siinä!

hotel.jpg

Japanilaisiin hostelleihin tottuneena huone oli melkoinen lukaali. Toisaalta tilaa oli puolet liikaa ottaen huomioon liikeratani, joka rajoittui lähinnä sängyn ja kylppärin välille. Lähetin kaverilleni kuvan huoneesta. Hän kommentoi tyhjän hotellihuoneen masentavaa yksinäisyyttä. En osaa samaistua ajatukseen, päinvastoin. Päivän jälkeen tuntui tavattoman mukavalta päästä yksin rauhassa hiljentymään huoneeseeni.

Usein mainostettu savolainen lupsakkuus on meinannut naurattaa useampaankin kertaan. Etenkin asiakkaan kanssa puuhastellessa tämä tuli selvästi esille erilaisissa "suattaapi olla"-tilanteissa. Monesti se on tuntunut lähinnä juurikin itsevarman vaatimattomalta. Koska asiasisältö itsessään oli minulle melko uutta, keskityin lähinnä asiakastilanteen analysointiin sekä niihin juttuihin mitä kenties pitäisi tietää muttei vielä ollut hajuakaan. Varsinaisesta työkaverin "klikkaa tosta ja sit tosta"-ohjauksesta en saanut juurikaan mitään irti, oppimistapani tukeutuu paremmin kokonaisuuden ymmärtämiseen ja projektiluonteiseen oppimiseen.

Vapaa-aikaa oli suunnilleen odotetusti. Maanantaina saavuimme puoli yhdeksän aikaan perille, mutta sateen ja tuulen riepotellessa ulkona pööpöily jäi lähinnä pikakiekkaan autiolla kauppatorilla. Sen sijaan keskiviikkoon siirretyn paluun ansiosta tiistaina oli reippaampi päivä. Aiemmin paluumatkalla asiakkaan luota hotellille tuntui pieni vaarallinen emmä-jaksa-mihkää-mennä-väsymys, mutta onnekseni sain murrettua sen pelkäämäni mentaalisen blokin. Luulen tuon hotellin ja työn välillä pallottelun olevan monelle reissaajalle se tyypillinen ansa johon lankeaminen nostattaa antipatiat koko hommaa kohtaan. "Eihän sitä töiden jälkeen enää mitään jaksa". Jo viiden maissa olimme palanneet hotellille, joten pimenevän illan retkelle oli juuri passelisti aikaa: Puijon tornille käveli suuntaansa parisenkymmentä minuuttia, juuri parahiksi näkemään auringonlasku Kallaveden yllä. Mieli virkistyi samalla pölyisen päivän jälkeen.

puijo.jpg

Kokonaisuudessaan ensimmäisestä varsinaisesta työmatkasta jäi hyvä mieli, vaikka "työmatka Kuopioon" ei välttämättä ole se seksikkäin kulttuuritrippi mitä trendikkäät milleniaalit haaveissaan pyörittelevät. Aikaisemmat työni ovat enimmäksi olleet juuri oman päätteen äärellä istumista kahdeksasta neljään. Etenkin edellisessä paikassani alati kasvavan ja kasvottoman työporukan keskellä istuskelu ahdisti, palaten jälleen edelliseen kirjoitukseeni työn merkityksellisyydestä.

Kilometrit autossa: 973 km
Yöt hotellissa: 2

lauantai, 7. lokakuu 2017

Mitä, missä, milloin?

Lähtölaukaus

Kesäkuu, 2017. Olin useasti kävellyt tämän rakennuksen ohitse, mutten koskaan tarkalleen tietänyt mitä sen sisällä tapahtuu. Nyt istuin kyseisen talon pienessä neuvottelutilassa. En tuntenut olevani hermostunut mutta hikoilin, kenties yksinkertaisesti lämpötilan vuoksi. Työhaastattelu alkoi.

"Olis yks juttu joka on karsinut aika paljon hakijoita", minulle kerrottiin. Sekunnin kestänyt hetki lauseiden välissä oli niitä joiden aikana pään läpi juoksee miljoona abstraktia ajatusta ilman yhdenkään muodostumista sanoiksi. "Tässä on aika paljon matkustusta, sanotaanko neljä kuukautta vuodesta."

Jos Tinder-profiilit eivät ole opettaneet muuta niin parikymppiset tykkäävät 1) emojeista, 2) viinistä, ja 3) matkustamisesta. Eikö tämä olisi siis trendikkään milleniaalin unelmaduuni, oli itse bisnes sitten mitä vaan? Olivatko paikkaan hakeneet vain perheelliset konttorirotat?

"Eipä tuo oo ongelma", vastasin. Olin pyrkinyt antamaan itsestäni kansainvälisen ja uteliaan vaikutelman, joka mielestäni on todenmukainen. Tunnen myös olevani piinkova realisti ja ymmärrän ettei työmatkustus ole lomailua. Hienojen kaupunkimatkojen ja nähtävyyksien sijaan työmatkat ovat asiakkaan ehdoilla tapahtuvia reissuja, toimialasta riippuen todennäköisesti erinäisiin susirajan takaisiin tuppukyliin. Tiedostin tämän; en yrittänyt romantisoida asiaa.

Kirjoitin työsopimuksen kahden päivän päästä.

Taustaa

Olen liki kolmikymppinen teknologia-alalainen. Astuin palvelukseen insinöörifirmaan, jossa työni itsessään on asiakasyritysten suunnittelu- ja tuotantoympäristöissä käytettävän ohjelmiston konsultointia ja koulutusta. Tasapaksu asiantuntijatyönkuvaus, siis. Asiakkaita löytyy ympäri maailmaa aina Suomesta Singaporeen ja Yhdysvalloista Iraniin.

Olen aiemmin tehnyt muutamia vuosia eri sortin hommia teknologiasektorilla. Erilaista suunnittelua, enimmäkseen. Suurin ammatillinen huoleni on ollut etten ole suuresti erikoistunut mihinkään yhteen asiaan, joka on etäänlainen pohjavaatimus tällä alalla menestymiseen. Sen sijaan olen aina pitänyt itseäni perusfiksuna ja etevänä jokapaikanhöylänä. Erinäisissä yhteyksissä olen ollut runsaastikin suoraan asiakkaiden tai loppukäyttäjien kanssa tekemisissä, joka varmasti parantaa markkina-arvoani.

Miksi?

Soitin äidilleni kertoakseni työpaikasta. Kuvailin tehtäviä ja toin matkustusaspektin esille. "Ai? Emmä yhtään tiennyt että sua kiinnostaa tuollainen!"

Niin. En ole tottunut työmatkoihin. Olen laatinut matkalaskuja elämäni aikana tasan kolme, ja nyt yhtäkkiä vietän kolmanneksen tulevista vuosistani tien päällä. Vaikka ulkomaat ja -maalaiset ovat tulleet tutuiksi sekä arjessa että lomalla, en kuitenkaan identifioidu minkäänlaiseksi trävelleriksi. Tykkään tutustua uusiin asioihin ja ympäristöihin, mutta 10 tunnin lennot eivät ole missään vaiheessa säväyttäneet, vaan jo kahden tunnin bussimatka kotopuoleen saa suun mutrulle.

Otetaan tangentti tutkimuksiin. Aikakausien heijastuminen suomalaisten työmotiiviin on mielenkiintoinen aihe. Vielä ikäisiäni edeltänyt sukupolvi oli vielä sitä talvisodan hengen koulukuntaa jolle työ oli nimenomaan turvaa ja osa elämän itseisarvoa. Olen kavereiltani kuullut anekdootteja heidän vanhempien asenteista: työn sisältö on sinänsä toisarvoista, kunhan palkka juoksee eikä ole työtön, tuo yhteiskunnan häveliäin reunaeläjä. Nyt kuitenkin internet-aikaan sopeutunut Y-sukupolveni pitää tärkeänä nimenomaan työn merkitystä tärkeänä. Sen sijaan että työnteko olisi pelkkä sisällökkään vapaa-ajan elämän edellytys ja mekaaninen suoritus, siltä haetaan nimenomaan elämän tarkoituksen peilaamista ja jonkinlaista suurempaa vaikutusta. Miksipäs ei, jos siihen käytetään niin suuri osa elämästä. Löydän sukupolveni arvoista myös itseni. Olen aina pitänyt työntekoa nimenomaan tulonlähteenä jonka avulla voin sitten vapaa-ajalla tehdä niitä kliffoja juttuja. Olen myös aina tykännyt tarinoista ja tavallisten ihmisten arjesta ympäri maailmaa. Kosmisten mysteerien ratkaisemisen sijaan olen ajatellut elämäni tarkoituksena selvittää itselleni millaista muilla on, nähdä eri silmin eri ympäristöissä. Ei sota-alueilla tai kuninkaallisissa lukaaleissa, vaan juuri se harmaa massa siinä välimaastossa; se kuuluisa 99 % jotka yrittävät ottaa maailmasta selvää muiden joukossa. Kuinka ollakaan, tämä työ vie minut ihan tavallisten ihmisten ihan tavalliseen arkeen.

Blogi

Saavumme tähän hetkeen. Tarkemmin sanottuna tunnin takaiseen hetkeen jossa mietin blogin nimeä, osoitetta sun muuta muodollisuutta.

Olen aiemmin vaihtelevalla menestyksellä pitänyt blogeja eri aiheista. Olen yleensä jaksanut kirjoitella niitä muutamia kuukausia, jolloin homma on jäänyt sikseen uusien juttujen tieltä. Ei ole mitään taetta että tämä yritys olisi erilainen, mutta ainakin tällä kertaa taustalla on jonkinlainen kello ja tahti joka ajaa uutta materiaalia ulos, eli juurikin työmatkat.

Yritin aiemmin löytää työkseen paljon matkaavien kokemuksia ja ajatuksia. Vastaan tuli lähinnä satunnaisia nettikeskusteluja jotka olivat sävyltään aika lailla sitä mitä odottaisi, eli "ihan paskaa"-äänet kelluvat pinnalle. Toivon tällä toimittavani edes jollain lailla relevantin lähteen vastaavia hakuja tekeville.

Seuraavassa jaksossa kertaamme ensimmäistä työmatkakohdettani: Kuopiota, tuota eksoottista Savon helmeä.